Ujostelevasta suomalaisesta amerikkalaiseksi rohkelikoksi

Opiskelen politiikan tutkimusta Tampereen yliopistossa, ja syyslukukauden 2023 aikana sain mahdollisuuden lähteä vaihto-opiskelijaksi Yhdysvaltoihin New Yorkin osavaltioon Adelphi Universityyn. Unelma New Yorkista, amerikkalaisesta opiskelijaelämästä ja suurkaupungin vauhdista oli täyttymässä. Sain kunnian lähteä vaihtoon Fulbright Finland Undergraduate Grant -ohjelman stipendiaattina. 

Vaihtoon lähteminen jännitti enemmän kuin mikään muu, mitä olen tehnyt – välillä niin kovasti, että huimasi. Puhuin ystävilleni, jotka olivat olleet aiemmin vaihdossa kiemurtelevasta jännityksestä, joka totta puhuen ei ollut pelkästään hyvää, kutkuttavaa jännitystä, vaan välillä silkkaa panikointia ja kauhua. Jokainen heistä vakuutti, että jännitys laukeaa kahden viikon jälkeen, kun arki uudessa maassa on alkanut. 

Fulbright Suomi -säätiön tuki lähtövalmisteluissa oli korvaamatonta. Sain vastauksia kysymyksiin nopeasti, usein jo ennen kuin osasin kysyä niitä. Säätiö auttoi lähtöprosessin jokaisessa vaiheessa, ja vakuutuin, että vaikka kuinka jännittäisin, minulla on vakaa järjestö apuna ja pitämässä kädestä. 

Mutta minä olen jännittäjä! Pelkään uusia tilanteita, joskus lamauttavan paljon. Yhdysvaltoihin ei sitä paitsi noin vain lähdetä. Viisumi-, vakuutus- ja yliopistobyrokratia veivät paljon aikaa ja energiaa. Fulbright Suomi -säätiön tuki lähtövalmisteluissa oli korvaamatonta. Sain vastauksia kysymyksiin nopeasti, usein jo ennen kuin osasin kysyä niitä. Säätiö auttoi lähtöprosessin jokaisessa vaiheessa, ja vakuutuin, että vaikka kuinka jännittäisin, minulla on vakaa järjestö apuna ja pitämässä kädestä. 

Fulbright Suomi -säätiö valmisteli minua myös kulttuurishokkiin, mikä odottaisi Atlantin tuolla puolen. Keltaiset koulubussit, ravintoloiden annoskoot ja minulle tärkein: amerikkalainen ekstroverttiys. 

Tapasin säätiön kautta amerikkalaisia opiskelijoita Suomessa ennen lähtöä, jotka kertoivat minulle, miten ottaa vastaan ylitsevuotavat kohteliaisuudet ja toisinaan pinnallinen uteliaisuus. Sain kuulla, että amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluu olla ulospäinsuuntautunut, eikä sitä tarvitse ottaa niin vakavasti.

Kulttuurishokkia ei yllätyksekseni tullut: New York on niin eriskummallinen ja samaan aikaan tuttu elokuvista ja TV-sarjoista, että olo oli kotoisa heti. Pilvenpiirtäjien täyttämä maisema, falafelkojut, take away -kahvi, kiire ja kärttyisyys tuntuivat turvallisilta ja miellyttäviltä, tännehän minä kuulun. 

Mutta päätin, että täällä ollaan, joten en vetäydy kuoreeni tai dorm-huoneeseeni, vaan annan itsestäni niin paljon, kuin New York on valmis ottamaan vastaan.

New Yorkin kaduille ehkä kuuluin heti, mutta opiskelijaelämään tottuminen vei hetken pidempään. 

Ekstroverttiys iski päin naamaa, vaikka olin valmistautunut siihen. Jokainen uusi tuttu hymyili leveämmin kuin Julia Roberts, sain jatkuvasti kertoa kuka olen ja mistä tulen: luentojen alussa, kesken tanssitunnin ja hampaita pestessä. Sosiaalisten tilanteiden jatkuva määrä ja innokkuus säikäyttivät säyseän, vetäytyvän suomalaisen. Mutta päätin, että täällä ollaan, joten en vetäydy kuoreeni tai dorm-huoneeseeni, vaan annan itsestäni niin paljon, kuin New York on valmis ottamaan vastaan.

Kenties kyse oli lyhyiden juttutuokioiden selkeästä koreografiasta, tai englannin kielen säännöistä, mutta yhtäkkiä huomasin, että ”Hi, how are you?” tuli suustani tuntemattomille ennen kuin he ehtivät tervehtiä minua. Yhtäkkiä tilanteet, joissa olin epävarma, miten toimia, joissa jännitys olisi saattanut hätäännyttää, muuttuivat arkisiksi. En huomannut muutosta, kun se tapahtui, vaan vasta, kun menin kolmanteen yliopiston tapahtumaan ja unohdin jännittää etukäteen, että en tunne sieltä ketään. 

Amerikkalainen ekstroverttiys oli salakavalasti tarttunut minuun, ja minusta oli tullut rento ja rohkea. Niin rohkea, että osallistuin yhä useampiin tapahtumiin, menin tapaamaan professoreitani vain kertoakseni itsestäni ja Suomesta sekä askartelin kiusallisen ison fanikyltin koulun koripallojoukkueessa pelaavaa ystävää kannustaakseni heidän ensimmäiseen kotipeliinsä. Lopulta pääsin jopa osallistumaan Metropolitan oopperan X: The Life and Times of Malcom X avajaisiltaan, vain koska uskalsin pyytää.

Lukuvuoden lopussa pyysin tapaamista minua eniten inspiroineen professorin kanssa. Hän oli kovis, ahkera ja älykäs 70-vuotias nainen, jonka luennoilta ei olisi tahtonut lähteä pois. Hän kertoi huomanneensa minun rentoutuneen päivä päivältä enemmän ja toivoi, että muistaisin pitää sisältäni löytyneestä rohkelikosta.

Lupasin pitää.