Ensimmäinen lukuvuoteni yhdysvaltalaisessa sosiologian tohtorikoulutusohjelmassa

Nyt kun kaikki keväällä suorittamieni kurssien arvosanat ovat vihdoin kilahtaneet opintorekisteriin, voin ylpeänä, väsyneenä, ja hieman reissusta rähjääntyneenä todeta saaneeni päätökseen ensimmäisen lukuvuoteni yhdysvaltalaisessa sosiologian tohtorikoulutusohjelmassa Rutgers Universityssä, New Jerseyssä, Fulbright Suomi -säätiön ASLA-Fulbright Graduate Grant -stipendiaattina.

Ensimmäinen vuosi ohjelmassa on sujunut lomittain soljuvien, toisinaan ristiriitaisten, eri intensiivisyydellä poukkoilevien tuntemusten aallokossa. Vieraaseen maahan useaksi vuodeksi asettuminen, uuteen kulttuuriin, kieleen ja arkeen sopeutuminen, sekä uuden sosiaalisen elämän rakentaminen nollasta on ollut valtava muutos verraten aiempaan suht rutinoituneeseen elämääni Helsingissä. 

Toiselle mantereelle muuttaminen ja siellä jatko-opintojen aloittaminen on kuitenkin niin kokonaisvaltainen ja mullistava kokemus, että siihen etukäteen valmistautuminen on mahdollista vain tiettyyn pisteeseen saakka – lopulta on paras vaan mennä, kokea ja katsoa kuinka käy. 

Jo pohtiessani vaihtoehtoa hakeutua yhdysvaltalaisiin koulutusohjelmiin, tiesin paikallisen työkulttuurin olevan astetta intensiivisempää kuin mihin olin pääosin tottunut Suomessa. Olin perusopintojeni aikana kohdannut useita ihmisiä jotka olivat tehneet koko tutkintonsa tai osan opinnoistaan Yhdysvalloissa, ja olin saanut kuulla heiltä monenlaisia kertomuksia, kokemuksia, näkemyksiä ja vinkkejä. 

Moni varoitti erityisesti ensimmäisen vuoden shokista. Käytin valtavasti aikaa kaikenlaiseen selvittelytyöhön ja huolelliseen valmistautumiseen, niin hakuprosessia ennen, että sen jälkeen. Toiselle mantereelle muuttaminen ja siellä jatko-opintojen aloittaminen on kuitenkin niin kokonaisvaltainen ja mullistava kokemus, että siihen etukäteen valmistautuminen on mahdollista vain tiettyyn pisteeseen saakka – lopulta on paras vaan mennä, kokea ja katsoa kuinka käy. 

Yhdysvaltalaisessa grad schoolissa ensimmäiset vuodet koostuvat pääosin kurssityöskentelystä. Meidän ohjelmassa suoritetaan yhteensä 16 kurssia koko tutkinnon aikana. Yleinen kurssisuoritustahti on kolme kurssia lukukaudessa, mutta siirryttäessä opetusavustajan töihin— joka meillä tapahtuu yleensä toisen lukuvuoden jälkeen—tahti laskee kahteen kurssiin per lukukausi. 

Rutgers kuuluu ’tri-state consortiumiin’, joka mahdollistaa kurssien suorittamisen myös useissa lähiseudun yliopistoissa, kuten Princetonissa, CUNYssa tai Columbiassa. 

Kurssit ovat yleensä osallistujamäärältään pieniä, noin 5-13 opiskelijan seminaareja.  Teoria- ja substanssikursseilla pääpaino on puhtaasti keskustelussa. Kullekkin kurssille on viikottain luettavana 4-6 artikkelia taikka puolikas tai kokonainen kirja. Lukumateriaaleihin liittyen kirjoitetaan ja palautetaan myös muutaman sivun mittaisia viikottaisia memoja, jossa jäsennellään omia ajatuksia ja huomioita avittamaan ryhmäkeskusteluita. Lisäksi opiskelijoille nakitetaan kursseilla aina muutama keskusteluvetovuoro pitkin lukukautta. 

Ero suomalaiseen opiskeluun ilmenee lukumäärien lisäksi selkeimmin siinä, että yleensä professorit johdattelevat keskustelua ja avaavat tarvittaessa haastavia osia teksteistä, mutta pääpaino näissä miltein kolmen tunnin mittaisissa tapaamisissa on opiskelijoiden keskusteluissa, joissa ruoditaan tekstien pääargumentteja, arvioidaan niiden tutkimusmenetelmiä, avataan tekstien kontekstia ja kehitellään kritiikkejä. Tekstejä myös suhteutetaan jatkuvasti aiempaan kirjallisuuteen sekä omiin kiinnostuksenkohteisiin ja ideoihin. 
Seminaarikerroille on hyvin vaikea ilmestyä ilman perinpohjaista valmistautumista, erityisesti ei-natiivina puhujana. Siellä ei myöskään voi vain istua hiljaa nurkassa tai päästä pälkähästä esittämällä ainoastaan yhden aihetta jokseenkin sivuavan kommentin. 

Menetelmä- ja statistiikkakursseihin kuuluu enemmän professorin luennointia tai workshop-tyylistä ryhmätyöskentelyä. Toisaalta näille kursseille palautetaan viikon tai kahden välein pitkiä, noin 5-13 sivun mittaisia harjoitustehtäviä. 

Kursseilla kannustetaan ja ohjataan kirjoittamaan loppupapereita, jotka olisivat muovattavissa joko julkaisuiksi tai väitöskirjan alustaviksi osioiksi. Se ei tietenkään aina ole osa omia henkilökohtaisia tavoitteita kurssin suhteen, mutta se kuvastaa hyvin professorien odotuksia kirjoitustyön laadusta ja orientaatiosta. Loppupaperit myös esitellään kunkin kurssin viimeisellä kokoontumiskerralla konferenssipresentaatioita imitoivilla esitelmäpäivillä. 

Kurssitöiden ohella osallistumme kirjoitus-seminaareihin, pro-seminaareihin, sekä kollokvioihin. Tämän kaiken ohella moni opiskelija työskentelee tutkimusassistenttina – joko sosiologian laitoksella tai yliopiston muilla monitieteisillä tutkimuslaitoksilla – sekä osallistuu lukuvuoden aikana erilaisiin isompiin ja pienempiin alan konferensseihin. Kurssityöskentelyn päätyttyä fokus siirtyy väitöskirjatutkimuksen edistämiseen sekä opetustyöhön.

Ensimmäinen grad school vuosi on ollut intensiivinen ja haastava, mutta myös äärimmäisen palkitseva kokemus. Välillä epätoivo nousee seinän kokoiseksi, ja haluan vain sulkea ruudun, pakata kimpsuni, marssia metsikköön ja istua viikon hiljaa havumajassa tuijottamassa nuotioon. Erityisesti R-koodaamisen, regressiomallien ja laskennallisten menetelmien opettelu englanniksi näin pääosin laadulliseen tutkimukseen orientoituneena henkilönä ei ole aina ollut ruusuilla tanssimista. Mutta sitten taas seuraavana päivänä ravaan innosta pinkeänä työhuoneella ympyrää pursuten ajatuksia ja ideoita, enkä malta odottaa päästä seuraavaan seminaariin puhumaan jostain (taas) tajunnanräjäyttäneestä tekstistä. 

Vaikeuksista huolimatta olen iloinen ja ylpeä siitä, että uskalsin hypätä tuntemattomaan ja lähteä tohtorikoulutuksen perässä Yhdysvaltoihin. Toki ensimmäinen vuosi tuntui luostarivuodelta ja useina iltoina pelkäsin sulavani kiinni työtuoliini. Koen kuitenkin intensiivisen opetuksen ja ohjauksen kautta päässeeni selkeämmin kiinni siihen, mitkä ovat ne laajemmat tutkimuskysymykset joista olen oikeasti kiinnostunut, ja millaisiin isompiin teoreettisiin keskusteluihin haluan kiinnittyä tulevaisuudessa. 

Aina kun pahimmat kiireet hellittää, yhtäkkiä tajuaa ajatusten muuttaneen muotoaan ja kiinnostuksenkohteiden kirkastuneen ja tarkentuneen. Hitaasti ja huomaamatta ikäväkin luiskahtaa syrjään ja yhtäkkiä sitä huomaa olevansa suhteellisen tottunut uuteen ympäristöön ja pärjäävänsä siinä oikeastaan ihan hyvin. En olekkaan vain ujo metsäläinen joka ei häveliäänä tuppisuuna tajua tai osaa lainkaan amerikkalaista keskustelukulttuuria. Akateemisten taitojen kasvun lisäksi olen iloiseksi nauttinut ja oppinut paljon paikallisesta sosiaalisuudesta, vieraanvaraisuudesta, huomioonottavaisuudesta sekä kommunikaatiotaidoista.  

Muihin Fulbrightereihin– niin kotimaan kuin muiden maiden stipendiaatteihin – tutustuminen on ollut valtavan suuri ilo ja kunnia.

Fulbright on ainutlaatuinen kansainvälisen tutkimusyhteistyön ja kulttuurivaihdon instituutio, joka avaa ovia niin uudelle tutkimusyhteistyölle kuin ystävyyssuhteiden solmimiselle. Muihin Fulbrightereihin– niin kotimaan kuin muiden maiden stipendiaatteihin – tutustuminen on ollut valtavan suuri ilo ja kunnia. Fulbright Suomi-säätiön ja IIE:n kautta saamani tuki on ollut keskeinen voimavara niin tohtoriohjelmiin hakemisessa, että opintojen ensimmäisestä lukuvuodesta selviytymisessä. Erityisesti hakuprosessiin, verotuskysymyksiin, viisumin hoitamiseen, amerikkalaisen byrokratian kohtaamiseen, verkostoitumiseen sekä muuton valmisteluun tarjotut resurssit ovat olleet mittaamattoman arvokas apu.

Vaikka usein kurssikavereiden kanssa märehdimme kohtaloamme poloisina ja uuvahtaneina pikku grad studenteina, on tämä ensimmäisen vuoden kokemus antanut minulle rutkasti lisää rohkeutta ja luottamusta itseeni—jotain jota vaalimalla pärjään varmasti myös seuraavan neljän lukuvuoden ajan. Mutta sitä ennen, juhlistan ensimmäistä erävoittoa bagelilla.